Aamu alkoi kirkkaana ja kuten sanotaan, tiistain kuuluu olla toivoa täynnä. Lampsimme aamulla valtion öljy-yhtiön, SOCARn toimistoon, jossa meidät otettiin passintarkastuksen ja metallinpaljastinten jälkeen oikein lämpimästi vastaan.
Meille kerrottiin SOCARn strategiasta, kaasuputkista ja Azerbaidzanin ölyntuotannosta. Prameisiin pukuihin verhoutuneet asiantuntijamme olivat näennäisen avoimia yhtiön tulevaisuudesta ja kertoivat myös SOCARn akateemisesta projektista, johon valtion lahjakkaat nuoret voivat hakeutua. Yhtiö kustantaa nuorille akateemisen koulutuksen jossain maailman huippuyliopistoista, tämä kuulemma siksi, että saadaan asiantuntevaa porukkaa töihin yhtiöön. Toisaalta selkeästikään Azerbaidzanin valtion oma koulutustaso ei voi taata asiantuntijoita paikallisille suuryrityksille. Rahalla saa vaikka juristin paperit, niin miksei strategistin, lääkärin tai markkinoinnin ammattilaisenkin.
Pikaisen ruokatauon jälkeen siirryimme toiselle puolelle Bakua. Talot olivat neukkumaisen ankeita ja ne olivat suuria. Kadut olivat selkeästi epäsiistimpiä kuin keskustassa. Presidentti tervehti ihmisiä joka kulmassa.
"Rakennetaan tornitaloi, niin ne näkee kuinka suuri tää kaupunki on."
Sitten pääsimme kristallikruunujen katveisiin. Keskellä neukkutalojen labyrinttiä löytyi viiden tähden hotelli, jossa meidät otti vastaan TEAS, The European Azerbaijan Society. Järjestön tarkoituksena on tehdä Azerbaidzania tunnetuksi sekä ilmeisesti Nagorno-Karabakhin konfliktin ratkaisua Azerbaidzanin eduksi.
Näin meidät otettiin vastaan. Kuudennessa kerroksessa oli seminaaritilat, istuimme pöytään. Diasarja armenialaisten agressioista pyöri taustalla. Kuulimme paikallisen koulutuksen saaneen historijoitsijan perusteita azerbaidzanilaisten ensisijaiselle oikeudelle elää ja asua Karabakhin alueella. Perusteet rönsyilivät jossain tuhansia vuosia sitten tapahtuneissa detaljeissa. Kysyessämme, liekö Azerbaidzanin valtiolla taloudellisia intressejä Karabakhin alueella, saimme pitkän, taas tuhansia vuosia läpileikkaavan, monologin päätteeksi kuulla, että kyse on kunniasta ei rahasta. Pikkuvaltion komplekseja suuruudesta? Niitä kuultiin ja paljon.
Konflikti itsessään on hyvin mielenkiintoinen. Wikipedia kertoo:
Vuoristo-Karabahia asuttivat vuosisatojen ajan kristityt armenialaiset ja islaminuskoiset azerit. Alue liitettiin Venäjän keisarikuntaan 1800-luvulla. Se oli sitä ennen ollut itsenäinen Karabahin kaanikunta.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto perusti Vuoristo-Karabahin autonomisen alueen Azerbaidžanin sosialistisen neuvostotasavallan sisälle. Kun Neuvostoliiton valta alueella hiipui 1980-luvulla, armenialaisten ja azerien väliset yhteenotot lisääntyivät. Paikallishallinto halusi liittyä Armeniaan ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1991 Vuoristo-Karabah julistautui itsenäiseksi tasavallaksi, mikä kiihdytti 1980-luvulla alkanutta sotaa. Sodassa arviolta 20 000–30 000 ihmistä menetti henkensä ja armenialaiset joukot onnistuivat saamaan alueen hallintaansa. Armenialaiset myös miehittävät Azerbaidžanin alueita Vuoristo-Karabahin ulkopuolelta ja loivat näin maayhteyden Karabahin ja Armenian välille. Vuonna 1994 osapuolet suostuivat aselepoon.
Ohessa Wikipediasta (http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/3/39/Nagorno_Karabakh_Ethnic_Map_1989.png) napattu kuva, jossa näkyy etninen jakautuminen Karabakhin alueella.
TEAS tarjosi tsuffet ja paakelssia. Kaikki näytti hyvältä, mutta mikään ei oikein maistunut miltään.
Seuraava kohde oli OSCE, Organization for Security and Co-operation in Europe, jossa saimme kattavan kuvauksen Azerbaidzanin tilanteesta ihmiskaupan pit-stoppina ennen Lähi-itää. Ukrainalaisia naisia ja itäeurooppalaisia työntekijöitä rahdataan laittomasti jatkuvasti Azerbaidzanin kautta.
OSCE informoi meitä myös Azerbaidzanin ihmisoikeustilanteesta Bakun ulkopuolella, jossa esimerkiksi naisten oikeudet ovat edelleen hyvin vähäiset. Siinä missä moderni bakulaisneito saattaa opiskella ja kulkea mielitiettynsä kanssa käsikädessä naitetaan maalaistyttöjä nuorena ja erotilanteessa perheen kunnia on monessa tapauksessa edelleen ykkösenä.
Ihmisoikeuksiin lukeutuvat myös oikeus kokoontua ja järjestää mielenilmauksia, joskaan Bakussa niitä ei järjestetä keskustassa vaan kaupungin rajoilla. Tästä saimme kuulla mielenkiintoisen anekdootin myöhemmin. Tapaamamme nuorison edustajat kertoivat, että Euroviisujen perinteistä seksuaalivähemmistöjen paraatia ei nähtykään järjestäjäkaupunki Bakussa. Paraati ulkoistettiin naapurimaahan Gruusiaan, jonka Tbilisissä sitä sitten juhlittiin.
Illalla pyörähdimme hieman mattokaupoilla. Emme ostaneet mitään, sillä tinkimistaidoissa oli vielä petrattavaa.
Maailman toiseksi korkein lipputanko. Armenialla on kolme metriä korkeempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti